Kokemuksia päihderiippuvuudesta

Ossin tarina päihderiippuvuudesta ja korvaushoidosta

Olen ajatellut nyt reilu kolme vuotta raittiina ollessani usein elämääni korvaushoidossa, jonka parissa vietin kuusi vuotta elämästäni.

Nyt kirjoitan rehellisesti ajatuksiani näistä ajoista.

Aloitettuani hoidon ensimmäisen kerran odotin jännityksen sekaisin tuntein aamua, jolloin Hesperian sairaalassa sain ensimmäisen annoksen metadonia. Helpotuksen tunne valtasi minut, koska tajusin, että minun ei enää tarvitse kärsiä vieroitusoireista ikinä.

Ajattelin muuttavani elämäni täysin. Olla tavallaan uudestisyntynyt ihminen.

Kuukausi siitä laskin iltasella tunteja, jotta promillet eivät aamulla ylittäisi sallittua rajaa ( 0,5 promillea). Puhallutuksissa promilleni olivat aina sallituissa rajoissa. Sain tyydyttävän määrän benzodiatsepiinejä mukaani aamuisin.

Elämäni pyöri klinikan, Alkon ja apteekin ympärillä.

Tähän oli tultu.

Minut pelasti tästä ensimmäisestä hoitokerrasta, niin ironiselta kuin se kuulostaakin, sairastamani sairaus nimeltään päihderiippuvuus. Nimittäin istuessani ensimmäistä tuomioitani Keravan vankilassa en voinut olla pyytämättä kannabista tuttavaltani, joka tuli tapaamaan minua vankilaan. Sitä polteltuani annoin positiivisen virtsanäytteen ja lääkäri lopetti siltä istumalta hoitoni. Olen tänä päivänä kiitollinen tälle lääkärille, sillä se oli minun ensimmäinen kerta jolloin olin 10 kuukautta täysin ilman päihteitä. Tunsin voimakasta hyvän olon tunnetta ollessani hyvässä kunnossa.

Toki heti vankilasta päästyäni ajauduin suht nopeasti heroiinin tielle.

Ihme ja kumma selvisin siitä hengissä ja pääsin erittäin nopeasti takaisin metadon hoitoon. Tällä kertaa haittoja vähentävään. Opiskellessani samaan aikaan sain annokseni nopeasti kotiin. Klinikka oli eri ja uudet ihmiset tulivat elämääni

Kuvailisin silloista tunne-elämääni usvaiseksi puuroksi. Hyvin, hyvin kaukana siitä hyvänolon tunteesta minkä olin kokenut vankilassa päihteettömänä. Kun ahdistus hiipi puseroon, täytyi vain pitää huoli siitä että elimistössä oli tarpeeksi tavaraa peittoamaan moiset tunteet.

En millään tasolla tuntenut itseäni, sitä miltä minusta tuntui tai kuka minä olen. Osasin kyllä annostella päihteet niin ettei sillä nyt ollut hirveen suurta merkitystäkään.

Kuitenkaan mikään päihde ei ollut saanut minussa esiin sellaisia kokemuksia mielihyvästä kuin ne hetket keravan vankilassa päihteittä. Se oli minun ainut kosketus siihen miltä elämä voisi tuntua.

Kuitenkaan en osannut aavistaakaan miten minun tulisi edetä jotta pääsisin takaisin sinne.

Käyntini klinikan lääkärillä koskivat pelkästään pyyntöäni nostaa annoskokoa ja/tai pyytää lisää rauhoittavia lääkkeitä univaikeuksien ja ahdistuksen vuoksi.

Käytin sekaisin kaikkia mahdollisia päihteitä korvaushoidon aikana, ja niin käyttivät kaikki tuntemani ihmiset samassa hoidossa.

Ajatukseni pyörivät usein mukavassa perhe-elämässä, työkuvioissa ja elämässä josta aina haaveilin. Kuitenkin kerta toisensa jälkeen jouduin aina toteamaan että minä en vain yksinkertaisesti pysty mihinkään niistä asioista. Oli aina liikaa muuttuvia tekijöitä, ei minkäänlaista normaaliutta. Usvaisen verhon takaa huutelua.

Suorittaessani viimeistä tuomiotani Helsingin vankilassa oli minussa jotain tapahtunut. Olin lopen uupunut korvaushoitoon, sen tuomaan totaaliseen turtumiseen. Olin vuoden verran pyöritellyt ajatusta lopettamisesta.

Vuosi pyöri kaiken näköisten uhkakuvien kanssa siitä mitä elämäni sitten olisi ilman hoitoa. Mutta se ennen kaikkea pyöri siinä pienessä mielikuvassa siitä onnellisuudesta mitä Keravalla koin. En saanut siihen mitään tunneyhteyttä, mutta muistan silloin sanoneeni itselleni että muista tämä hetki. Se kiinnosti minua. Se oli minun voima vankilassa vietetyissä hetkissä. Toivo.

Sain tungettua uhkakuvat syrjään ja sanottua lääkärille että haluan lopettaa tämän hoidon.

Vastaus lääkäriltä sai minut hetkeksi toisiin ajatuksiin. Hän nimittäin oli vahvasti sitä mieltä että en ikinä pärjäisi ilman hoitoa.

Olin kuitenkin vahvasti päättänyt kohdata asian. Hoito nimittäin oli ehdottomasti oltava pois tieltä, jotta minulla olisi edes pieni mahdollisuus tuntea onnellisuutta vielä. Sen minä tiesin.

Niin siinä sitten kävi että kolme kuukautta tästä minä olin puhdas metadonista.

Toki vapauduttuani kesällä 2014 kävin vielä oman viimeisen syöksykierteeni huumeiden kanssa ennen kuin vaimoni kärräsi minut tajuttomana hoitoon.

Ihmettelin aina että mikä minussa on kun en pystynyt olemaan ilman päihteitä. Hakeuduttuani korvaushoitoon lääkäri kyllä minulle antoi kaksi A4 joihin hän oli kirjannut minut vaikeasti opiaatti- ja benzodiatsepiini riippuvaiseksi. Ne eivät vain tuolloin minulle oikeastaan mitään muuta merkanneet kuin sen että korvaushoitoon minä kaiketi pääsen.

Toipumiskeskeiseen hoitoon päästyäni avain asia jonka ymmärsin oli se että sairastan päihderiippuvuutta. Enkä ole vain selkärangattomuuttani tuhonnut omaa ja läheisteni elämää. Kun käytin päihteitä, se ei ollut millään tasoa omissa käsissäni sairauteni vuoksi.

Syksystä 2014 asti olen saanut viettää raitista elämää. Minulla on perhe ja sain ensimmäisen lapsen vaimoni kanssa vuosi sen jälkeen kun raitistuin. Olen ollut työelämässä tammikuusta 2015 ja meillä on talo jossa asustelemme.

Tänäänkin olen kokenut suuria hyvänolon tunteita elämästä.

Elämä vain on ollut paljon hienompaa kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Elämää alkoholistin puolisona, Johannan tarina

Mieheni on alkoholisti. En tajunnut sitä heti tavatessamme, ei hän itsekään sitä tuolloin 14 vuotta sitten vielä tiennyt. Seurustelemme alkuvaiheessa kävimme usein pubivisoissa arkisin ja viikonloppuisin nautimme viiniä ruoan kanssa. Jossain vaiheessa havahduin, että alkoholia kului viikonloppuisin paljon sekä perjantaisin että lauantaisin ja ehdotin miehelleni että vähennämme alkoholin käyttöä, minä vähensin, mieheni ei. Mieheni perusteli oluen tarpeensa perjantaisin nollatakseen raskaan työviikon, ehdotin jotain muuta nollauskeinoa, mutta sellaista ei kuulemma ollut. Vuonna 2008 aloin odottaa ensimmäistä yhteistä lastamme, alkoholinkäyttöni loppui odotusajaksi kokonaan, lapsen synnyttyä en myöskään juurikaan käyttänyt alkoholia. Mieheni alkoholinkäyttö alkoi vaivata minua. Aloin löytää tyhjiä kaljatölkkejä erikoisista paikoista; maustekaapista, viinimarjapensaasta, kukkapuskasta, peräkärrystä, halkolaatikosta, nojatuolin alta. Selitykset olivat erikoisia: tölkki piti saada piiloon kouluikäisiltä lapsilta, juoma loppui marjapensaan kohdalla etc. Aina ottaessani esiin heräävän huoleni mieheni alkoholinkäytöstä, hän suuttui. Mieheni alkoholinkäyttö oli maltillista, ei hän koskaan esiintynyt humalassa, sammunut sohvalle tai joutunut krapulan takia olemaan poissa töistä, siltikään se ei ollut normaalia. Siihen liittyi salailua, valehtelua, yksin juomista, piilottelua. Tipaton tammikuu ei ollut miehelleni mahdollista.

Mieheni jäädessä yksin pienen lapsemme kanssa, pyysin, ettei hän nauttisi silloin alkoholia. Kerta toisensa jälkeen mieheni jäi kiinni siitä, että oli juonut poissa ollessani ja ollessaan vastuussa lapsestamme ja myöhemmin kahdesta lapsestamme. Aloin vahtia miestäni. Kyttäsin kellosta kauppareissujen pituutta, etsin miestäni lähipubista, haistelin hengitystä, tuijotin kiiltävätkö silmät, pengoin taskuja löytääkseni kuitteja baarikäynneistä, pengoin toistuvasti piiloja, joista tölkkejä olin löytänyt, sählykassi, jääkiekkokassi, golfbägi, haistelin lattialla olevia tahroja, sohvia, tyynyjä, auton istuimia ja jalkatiloja, jos mielestäni haistoin oluen jossakin. Usein olinkin haistanut oikein ja löysin tahmaisen tahran, joka osottautui oluttahraksi. Näin jatkui vuosikausia. Kadotin hiljalleen itseni, en enää tiennyt kuka olen, aloin epäillä omaa mielenterveyttäni, koin olevani skitsofreeninen hullu, joka vainoaa miestään. Kysyessäni, onko mieheni juonut oli vastaus aina kielteinen, silti mieltäni kalvoi epäilys. Mieheni jäi toistuvasti kiinni juomisestaan, siideripullot jääkaapissa olivat hävinneet tai korvaantuneet toisilla, siivouspäivänä mieheni löytyi autotallista juomasta olutta tai talonkulmalta kittaamassa kaljaa.

Aloin kontrolloida kaikkea mitä pystyin, koin, että minun on yksin kannettava vastuu koko perheestämme, lapsistamme, laskuistamme, kodistamme. Mieheni toki osallistui lastenhoitoon ja kodinhoitoon, mutta kyttäsin hänen tekemisiään, korjasin, jos mielestäni jokin asia oli hoidettu erilailla kuin itse sen hoitaisin. Aloin uupua työtaakkani alle. Kotona ahdisti, töissä ahdisti, kaikkialla ahdisti. Elin elämääni suorittaen ja päivästä toiseen suoriutuen. Puhuin ahdistuksestani usein miehelleni ja huolestani hänen alkoholinkäyttönsä suhteen, puhe ei johtanut mihinkään.

Ensimmäinen käännekohta elämässäni oli lokakuussa 2015, jolloin mieheni oli viikonloppuna juovuksissa lasten ja sukulaisteni nähden. Kävi ilmi, että hän oli tissutellut kossua eteisen vaatevarastossa, sain mieheni ymmärtämään, että hänen käytöksensä ei ollut normaalia ja sain hänet menemään AA:han. Neljä kuukautta sujui hyvin, mieheni oli raitis ja luottamus välillämme alkoi pikkuhiljaa rakentua uudelleen. 4/2016 mieheni jatkoi juomista. Elämääni alkoi jälleen pyörittää jatkuva epäily, kyttäys, pelko ja ahdistus. Loppu tähän kaikkeen tuli 10/2016, jolloin heitin mieheni ulos yhteisestä kodistamme. Yksin lasten kanssa ollessani tajusin, etten voi palata mieheni kanssa yhteen ellei hän raitistu. Vasta mieheni lähdettyä ymmärsin, mitä mieheni juominen oli tehnyt minulle, olin kadottanut itseni. En ollut enää se sama iloinen, elämänmyönteinen, nauravainen ja energinen nainen, johon mieheni aikanaan rakastui. Olin väsynyt, ahdistunut, pelokas, vainoharhainen ja epäilevä, en enää tiennyt kuka olen. Joulukuussa 2016 mieheni päätti hakea itselleen apua. Hän oli jo hakeutunut lokakuussa 2016 A-klinikkasäätiölle, mutta juominen ei loppunut vielä sinne menon myötä. Mieheni sai kotipaikkakunnaltamme maksusitoumuksen ja lähti Minnesota-malliseen hoitoon. Olin itse läheiskohtaamisviikonlopussa läsnä ja vasta siellä tajusin, että myös minä olin sairastunut mieheni rinnalla.

Mieheni on nyt ollut reilun vuoden raittiina, luottamus välillemme palaa hiljalleen. Olen kuluneen vuoden aikana huomannut tarvitsevani itse apua toipuakseni kaikesta kokemastani ja uskaltaakseni jälleen luottaa itseeni ja läheisiini. Olen siksi aloittanut nyt itse läheishoidon, jonka tarkoituksena on oppia ymmärtämään omaa käyttäytymistään, tunnistamaan omia tunteitaan ja pelkojaan ja oppia pikkuhiljaa ulos toimintamalleista, jotka eivät ole minulle ja läheisilleni hyväksi. Toivon, että hoidon myötä en enää kavahda jokaista autotallin oven kolahdusta ja että kokistölkin avaamisesta tuleva napsahdus ei tunnu kouraisuna sydämessäni. Yritän oppia luopumaan kontrolloinnista, oppia luottamaan siihen, että elämä kantaa ja minä ja läheiseni pärjäämme, vaikka en koko ajan kyttää kaiken olevan hoidettu ja huolehdi koko ajan toisten asioista. Yritän myös päästä irti suorittamisesta, ymmärtää että kontrollointi ja suorittaminen ovat seurausta päihderiippuvaisen kanssa elämisestä, jolloin kuvittelin asioiden olevan hyvin, jos ne ovat minun kontrolloitavissani. Ainoa todella huonosti oleva asia oli mieheni alkoholinkäyttö, johon en kuvitelmistani ja yrityksistäni huolimatta pystynyt vaikuttamaan millään tavalla. Tavoitteeni on oppia elämään hetkessä, nauttimaan elämästä, olemaan aidosti läsnä, ei ainoastaan paikalla perheeni elämässä, olemaan itselleni armollisempi, antamaan itselleni oikeuden levätä ja jakaa vastuu asioiden huolehtimisesta muiden kanssa ja oppia ymmärtämään, että jokainen on vastuussa itsestään. Toivon löytäväni taas sen ihmisen, joka olin 14 vuotta sitten mieheni tavatessani.

Tuulin tarina, alkoholistin sisko

Meillä on pikkuveljeni kanssa ikäeroa vain 1v7kk ja pienestä pitäen olemme olleet läheisiä.

Lukion jälkeen muutimme kumpikin eri suuntiin, mutta näimme usein vanhempiamme tavatessamme ja muutaman kerran vierailin myös veljeni luona Porissa. Kävimme silloin yhdessä ulkona, niin kuin nuorilla aikuisilla on tapana. Alkuun en huomannut veljeni juomisessa mitään erikoista, koska hän ei koskaan ollut ilkeä tai aggressiivinen. Ensimmäisen kerran muistan olleeni huolissani, kun eräänä sunnuntaina lähdin Porista junalla kotiin ja veljeni oli edelleen humalassa ja joi lisää vaikka seuraavana päivänä hänellä oli töitä.

Hänelle alkoi tulla myös poissaoloja töistä, hänet pahoinpideltiin kadulla, hän joutui useasti sairaalaan tiputukseen ja kerran putkaan ajettuaan kännissä autoa. Tapahtumia oli useita, ja joka kerran soittelimme äitimme kanssa huolestuneina, kun emme saaneet veljeeni yhteyttä ja mietimme, että kuinka paha tilanne tällä kertaa on ja onkohan veli kuollut. Isämme oli ottanut etäisyyttä tapahtumiin, ja vanhempamme olivat muutenkin eronneet jo useita vuosia aiemmin. Pelkäsin tätä lähes päivittäin, kunnes lopulta olin niin väsynyt ja vihainen, että toivoin veljeni kuolevan päästäkseni näistä tunteista eroon. Veljeni oli ohjattu useasti katkolle ja 1kk kestävään päihdekuntoutukseen Porissa, joiden kuvittelin auttavan ja toivoni heräsi. Olin menossa maistraatissa naimisiin ja paikalle oli kutsuttu vain perhe ja muutama läheisin ystävä. Veljeni kuitenkin kuvitteli päihdekuntoutuksen jälkeen, että hän voisi alkaa juoda normaalisti ja raportoi muutamista kerroista, kuinka hyvin ne menivät. Pian kuitenkin homma lähti taas lapasesta ja kielsin veljeäni osallistumasta niihin humalassa – hän ei koskaan saapunut paikalle ja sydämeni oli murtunut. Lisäksi tästä ei mennyt muutamaa kuukautta kauempaa, kun veljeni joutui teho-osastolle otettuaan tietoisesti liikaa lääkkeitä ja alkoholia ja poliisit joutuivat murtautumaan asuntoon, josta hänet löydettiin verisenä lattialta. Itse jouduin keskeyttämään häävalmistelut erillisiä isompia juhlia varten tämän takia ja olin todella ärsyyntynyt, koska meille oli kutsuttu muita ihmisiä auttamaan ja olin jo useasti muuttanut omia suunnitelmia veljeni sekoilujen takia. Menin siis Poriin katsomaan veljeäni, joka ihmeen kaupalla selvisi ja viikkoa myöhemmin suoritimme askartelut yhden ystävän kanssa sormet vääränä loppuun, jotta saisimme kutsut lähtemään ajoissa.

4kk myöhemmin vietimme joulua mummolassa yhdessä äitimme kanssa ja veljelläni oli koko ajan kiire pois. Muutamaa päivää myöhemmin äitimme joutui lähtemään uudestaan Poriin, jossa veljeni oli todella huonossa kunnossa ja äitini vei veljeni minnesota -malliseen hoitolaitokseen. 29.12.2009 alkoi veljeni raitistuminen, isämme, äitimme ja minä menimme kaikki paikalle läheisille tarkoitettuun viikonloppuun, josta saimme ymmärryksen sille mitä alkoholismi on ja miten se myös vaikuttaa läheisten elämään. Aluksi en uskaltanut uskoa, että tämäkään hoito auttaisi veljeäni, koska niin monet muut toimenpiteet eivät olleet auttaneet. Luottamus alkoi kuitenkin palautua hiljalleen sitä mukaa kun asioista ja tunteista puhuttiin rehellisesti ja avoimesti, asia jota koskaan ennen ei meidän perheessä oltu siinä mittakaavassa tehty. Olin iloinen veljeni puolesta, hän vaikutti enemmän omalta vanhalta itseltään. Hänen huumorintajunsa palasi ja hänen sanaansa pystyi luottamaan. Monen vuoden jälkeen veljeni oli jälleen läsnä myös henkisesti ja tuntui äärimmäisen hienolta saada pikkuveli takaisin.

Samaan aikaan oma paha oloni ja ahdistus vain lisääntyi, enkä ymmärtänyt mistä se johtui. Minulla diagnosoitiin masennus siitäkin huolimatta, että en kokenut itseäni masentuneeksi ja määrättiin mielialalääkitys. Lääkitys, varmaankin taittoi pahimman terän pois niin negatiivisista kuin positiivisistakin tunteista, mutta elämääni se ei korjannut. Vuoden verran ehdin käydä psykoterapiassa ja näin jälkikäteen ajatellen en muista mistä siellä puhuttiin, mutta hetkellisesti tuli aina parempi olo. Tämän ajan veljeni oli myös kertonut ja suositellut minulle minnesota -mallista läheisille tarkoitettua hoitoa, mutta en uskaltanut siihen tarttua, koska se kesti 10 päivää ja maksoi melko paljon. Paha oloni oli kuitenkin tullut siihen pisteeseen, että olin valmis kokeilemaan IHAN MITÄ TAHANSA, voidakseni paremmin.

Hoidossa silmät avautuivat omalle käytökselleni ja siihen miten se vaikuttaa tunteisiin. Ihan kuin sumu olisi hälvennyt edestä! Jouduin kertomaan raadollisen rehellisesti koko elämäntarinan kaikkine tunteineen ja se on vaikeinta ja parasta, mitä olen koskaan tehnyt. Sillä hetkellä häpeä ja ahdistus poistuivat ja annoin itselleni anteeksi. Ensimmäistä kertaa olo tuntui täysin vapaalta ja uskalsin aidosti olla juuri sellainen kuin olen ilman mitään suorittamisen ja täydellisyyteen pyrkimisen naamareita. Tänä päivänä mun elämään kuuluu sellaisia asioita ja ihmisiä, jotka tuovat iloa ja energiaa ja teen sellaisia asioita, joista itse nautin. Osaan asettaa ja kertoa rajani siten, että voin hyvin ja uskallan nauttia elämästä tänään.

Kunnan päihdetyöohjaajan näkökulma

Kunnallisen päihdetyön näkökulmasta Maivitan toiminta on osoittautunut vaikuttavaksi, heijastaen toipuneiden asiakkaiden myötä raitistumiseen herättelevää ja kannustavaa ajattelua sekä informaatiota myös kuntamme päihdetyön avopalveluihin.

Vuosien varrella Minnesotapohjaiseen päihdehoitoon ohjaamistani henkilöistä hieman yli 60 prosenttia elää nykyisin päihteetöntä elämää, kokien raittiuden helpottavana asiana. Päihderiippuvuuden ymmärtäminen sairautena on antanut nimen heidän pahoinvoinnilleen ja informaation saaminen päihdesairauden mekanismeista ja olemuksesta on tuonut heille samalla työvälineet ja hoitovastuun oman päihdesairauden hoidosta. Kunnalliset avopuolen päihdepalvelut ovat joihinkin tilanteisiin riittämättömät ja Maivitan kaltaista paikkaa tarvitaan.

Olen kysynyt Maivitan käynneiltä henkilöiltä, että mikä on ollut heille merkityksellistä tässä hoidossa? Nimittäin jotkut heistä ovat olleet aiemmin myös muun tyyppisissä päihdekuntoutuksissa. Vastauksissa ovat korostuneet käytännönläheinen päihdeterapia ja vahva toipumiseen suuntautunut yhteisöllinen ilmapiiri, jotka ovat johtaneet kokonaisvaltaiseen ajattelutavan muutokseen. Läheisviikonloppu on koettu puhdistavana kokemuksena ja kun myös läheiset ovat saaneet informaation päihdesairauden olemuksesta, niin elämää on kyetty jatkamaan uudenlaiselta pohjalta. Hoidon pituus on saanut kiitosta eli kuukauden intensiivijakson jälkeinen jatkohoitoryhmä (11 kk) kokoontuu viikoittain ja pitää toipumisprosessia yllä. Itseasiassa hoitopaikan tuki ulottuu raittiina pysyttelevän henkilön koko loppuelämään eli hänellä on mahdollisuus käydä sovitusti 1-2 päivän vierailulla (ilman lisähintaa) Maivitassa, päihdeterapiaan ja ryhmiin osallistuen. Tämä ja hoidon käyneiden Facebook-ryhmä sekä muutkin hoidossa syntyneet vertaistuelliset ihmissuhteet ovat muodostaneet todella vahvan tuen päihteettömään elämään. Valintoja päihteettömyyden suuntaan on ollut helpompi tehdä, kun siihen on tukea tarjolla.

Mielestäni on selkeästi nähtävissä, että Maivitan päihdehoidon käyneiden korkea toipumisprosentti pohjautuu asiantuntevaan ja pitkäjänteiseen työhön eli Maivitan tuki ulottuu arjen keskelle. Tämä osaltaan vapauttaa myös päihdetyönohjaajan työpanostani uusiin avuntarvitsijoihin. Yleensä tapaan Minnesotapohjaisen päihdehoidon käyneen henkilön muutaman kerran hoidon jälkeen ja enempiin tapaamisiin ei ole tarvetta, koska hänellä on itsehoitoon työkalut olemassa sekä vahva vertaistuellinen tukiverkosto ja myös hoitopaikan tuki käyntien ja puhelinsoittojen muodossa.

Päihdetyönohjaajan näkökulmasta olen havainnut Minnesotapohjaisen hoidon käyneiden herättelevän ja tsemppaavan luontevasti muitakin henkilöitä raitista elämää kohden. Johtamiini päihderiippuvuutta käsitteleviin ryhmiin, omassa kotikunnassani, olen ajoittain pyytänyt mukaan Minnesotapohjaisen hoidon käyneitä henkilöitä keskustelemaan ja kertomaan omasta toipumisestaan. Heidän päihdehoidossa omaksumansa asiat ovat koituneet avuksi useille henkilöille, joiden kanssa työskentelen päihdetyön avopalveluissa. Raitistunut henkilö antaa myös sanoittakin vahvan viestin ympäristölleen siitä, että raitistuminen on mahdollista.

Joidenkin asiakkaiden kanssa tehdyt yksinkertaiset laskutoimitukset, ennen päihdehoitoon lähtemistä, ovat osoittaneet heidän käyttävän vuoden kuluessa enemmän rahaa päihteisiin, kuin mitä Maivitan vuoden pituinen hoito maksaa. Tätä olen käyttänyt motivoivana tekijänä itsemaksavien asiakkaiden kohdalla. Joidenkin kohdalla ollaan päädytty tilanteen ja maksuvaran mukaisiin luoviin ratkaisuihin, maksaen kuntaosuutena esimerkiksi puolet hoitomaksusta. Maivitasta voi myös pyytää asiantuntija-arviota ennen henkilön sinne lähettämistä tai joissakin tilanteissa voi tukeutua heidän päihdehoitoa edeltäviin arviointipalveluihin, jotta tähän hoitoon ohjautuisi siitä hyötyviä henkilöitä.

Suosittelen myös muille kunnille yhteistyötä Maivitan kanssa.
Päihdetyönohjaaja vajaan 20 000 asukkaan kunnasta